Juhlaa ja paraatia: Sarka mukana MTK:n 100-vuotisjuhlatapahtumassa

Maataloustuottajain keskusliitto juhlii vuonna 2017 100-vuotiasta taivaltaan maatalousyrittäjien etujärjestönä. Kesäkuun alussa Helsingin Rautatientorilla järjestettiin suuri juhlatapahtuma, jossa oli mukana monien muiden yhteistyötahojen kanssa myös Suomen maatalousmuseo Sarka. Torille rakennettiin laaja maatalouskoneiden historiaa esittelevä näyttely, alan yritykset esittelivät toimintaansa ja tuotteitaan sekä Sarka toi esille viljan käsittelyn historiaa omalla osastollaan.

20170509MTK100vSarka JPH (2) muokattu
Saran osastolla kaikenikäiset vieraat pääsivät kokeilemaan viljan jauhamista käsikivillä ja viljan lajittelua satavuotiaalla Triumph-lajittelijalla. Koneharrastajien ystävällisesti paikalle tuomalla Fordson N-traktorilla pyöritettiin Mylly-Matti kotitarvemyllyä ja jauhettiin ruisjauhoja. Heiltä olimme saaneet osastolle myös pari komeaa maamoottoria. Mielenkiinto oli suurta sekä yleisön että tiedotusvälineiden taholla.

20170509MTK100vSarka JPH (1)

20170509MTK100vSarka JPH (3) muokattu

Kello 13 koneet käynnistyivät ja mahtava paraati lähti liikkeelle Kaisaniemestä. Osa torilla näytteillä olleista koneista liittyi kulkueeseen, joka kiertyi Rautatientorilta Mannerheimintielle. Kulkueen kärjessä kulkivat itseoikeutetusti Suomenhevoset, niiden jäljessä koneiden kirjo 1910-luvulta aina 2010-luvulle ja tähän päivään. Katujen varsilla oli runsaasti väkeä ihmettelemässä menneiden aikojen masiinoita.

20170509MTK100vSarka JPH (4) muokattu
Saran osastolla kuhina jatkui taukoamatta aina klo 15 asti, jolloin tapahtuma päättyi. Sitten alkoi touhukas purkaminen, lastaaminen ja kotimatka. Olipa mahtava päivä aivan Helsingin ydinkeskustassa!

Kevätretkellä Forum Marinumissa

Toukokuun päivät ovat olleet mukavan vilkkaita, sillä koululaisryhmien kevätretket tuovat vauhdikasta menoa mukanaan. Koululaisopastusten ja työpajojen tiimellyksestä ehdimme kuitenkin vierailulle merenkulun valtakunnalliseen erikoismuseoon ja merivoimien museoon Forum Marinumiin. Heidän väkensä kävi meillä hetki sitten (voit lukea vierailusta täältä) ja nyt meillä oli mahdollisuus tehdä vastavierailu, jolla pääsimme tekemään pienen tutustumiskierroksen Forum Marinumin näyttelyissä.
DSC_6096
Yleisön kanssa yhteistyössä toteutetussa näyttelyssä Töissä merellä oli esitelty kiinnostavasti merenkulun historiaa siihen liittyvien töiden ja myös vapaa-ajan kautta. Kruununmakasiini on vaikuttava näyttelytila, jonka jokaiseen teemaan emme ehtineet tutustua, mutta täällä tulee varmasti vierailtua lähiaikoina uudestaan. Kruununmakasiinissa oli esillä myös vaikuttava perämoottorikokoelma, joka herätti heti porukassamme muistoja, jotka liittyvät tiettyihin perämoottoreihin!

DSC_6089
Lastenkirjaan perustuva ”Matkalla Chiiffin ja Sally Jonesin kanssa” oli riemastuttava näyttely, jossa lapset voivat muun muassa samota viidakossa ja ohjata höyrylaivaa. Näyttely epäilemättä kutsuu leikkiin ja tempaa mukaansa, vaikkei kyseinen lastenkirja olisikaan vielä tuttu. Kierroksen jälkeen pääsimme mukavalle ajelulle Pikkuförin kyydissä, jolta saimme nauttia Aurajoen maisemista joelta käsin.

DSC_6094
Suomen Joutsenen ja sen historiasta kertovan näyttelyn tutkiminen oli kuin pieni seikkailu, sillä koskaan ei osannut arvata mitä kulman takaa paljastuu. Yllätyksenä löysimme muun muassa laivan matkassa olleita kanoja. Suomen Joutsenella tutustuimme myös T.H. Norlingin taidokkaisiin merimaalauksiin. Vierailu toi oikein virkistävän paussin arkisen työn lomaan!

Tärkeintä ei ole voitto, vaan jalo kilpailu

Museolla eletään vilkasta toukokuuta koululaisryhmineen, tähytään tulevaan Viikin maatalousmuseon kokoelmaan liittyvien valmistelujen myötä ja juhlistetaan itsenäisyyden juhlavuotta Yhteistuumin –näyttelyllä. Välillä on kuitenkin hyvä irrottautua tutuista ympyröistä, kääntää katse jo tehtyihin töihin ja kohdata liuta eurooppalaisia kollegoita.

Tähän kaikkeen tarjoutui hyvä mahdollisuus viime viikolla, kun Zagrebissa, Kroatiassa valittiin vuoden eurooppalainen museo. Sarka oli ehdolla tämän EMYA 2017 –palkinnon saajaksi yhdessä 45 muun museon kanssa. Suomesta kandidaatteja oli kaikkiaan kolme. Yhdessä Päivälehden museon ja Serlachius –museoiden kanssa edustimme suomalaista museo-osaamista kunniakkaasti.

palkinnot jaettiin Mimara-museossa Zagrebissa

Palkinnot jaettiin Mimara-museossa Zagrebissa

EMYA –palkinnon jakaa European Museum Forum. Kilpailuun voivat osallistua uudet tai ison uudistuksen (kuten meillä uusi perusnäyttely) tehneet museot. Palkinto myönnetään museolle, joka kohtaa yleisönsä ainutlaatuisella ilmapiirillä, kekseliäillä tulkinnoilla ja esityksillä, ja jolla on luova ote museopedagogiikkaan ja sosiaaliseen vastuuseen. Ensimmäisen kerran vuoden eurooppalainen museo valittiin vuonna 1977. Vuoden eurooppalaiseksi museoksi vuonna 2017 valittiin Geneven etnografinen museo MEG Sveitsistä.

voittajamuseon edustajia

Voittajamuseon edustajia

EMYA –palkinnon lisäksi Zagrebissa jaettiin myös muutama muu vuosittainen palkinto. Euroopan neuvosto myöntää palkinnon museolle, joka korostaa eurooppalaista perspektiiviä sekä tuo esiin Euroopan kannalta merkityksellisiä aiheita ja Euroopan neuvoston keskeisiä arvoja. Tänä vuonna palkinnon sai Mémorial ACTe, Ranskan Guadeloupessa sijaitseva orjuutta käsittelevä museo.

Paikallisyhteisön osallistamisesta ja vapaaehtoistoiminnasta myönnettävä Silletto –palkinto meni Leirian museolle Portugaliin. Rohkeasta otteesta ja halusta haastaa yhteiset käsitykset museon roolista yhteiskunnassa myönnettävän Kennet Hudson –palkinnon sai Boris Jeltsin museo Jekaterinburgista, Venäjältä.

Kestävän kehityksen kunniamaininnalla huomioitiin Sveitsin ornitologisen instituutin vierailukeskusta. Erityismaininnan saivat myös Musée des Confluences Ranskasta, York Art Gallery Iso-Britanniasta, Muzeum Ślạskie Puolasta, Heraklion arkeologinen museo Kreikasta ja Den Gamle By Tanskasta.

todistus

Vaikka palkintoa Sarkaan ei tällä kertaa tullutkaan, oli kilpailuun osallistuminen kokemuksena erinomainen. Muiden osallistujamuseoiden esitysten seuraaminen Zagrebissa oli inspiroivaa ja ajatuksia herättävää. Oli kiinnostavaa kuulla museoiden erilaisista suurista linjauksista ja haasteista. Esimerkiksi voittajamuseon oli voitettava kaupunkilaiset puolelleen jo ennen uuden museorakennuksen avaamista, sillä rakentamispäätös oli valitusten vuoksi saatava läpi kansanäänestyksessä. Tanskan Kongernes Jellingissä puolestaan pohdittiin miten tehdä näyttely, kun esineistöä aiheesta ei ole. Yhtä hauskaa oli kuulla pienistä hauskoista oivalluksista kuten norjalaisen suksimuseon lapasia kutovista vapaaehtoisista tai puolalaisen siirtolaismuseon erikoispäivistä, jolloin pääsymaksuksi riittää halaus.

Zagrebin konferenssin osallistujien joukosta löytyi kollegoita, joiden puoleen voi tulevaisuudessa kääntyä mitä erilaisimpien museotoimintaan liittyvien seikkojen yhteydessä. Mutta mikä parasta: Euroopassa on nyt iso joukko ihmisiä, jotka tietävät ja tuntevat meidän museomme, joille olemme potentiaalinen vierailukohde tai yhteistyötaho.

Kaikki osallistujat ovat listattuna täällä: http://europeanmuseumforum.info/emya/emya-2017/emya2017-nominees.html

Voittajat perusteluineen esitellään täällä:
http://europeanmuseumforum.info/component/content/article/27-emya-2017/184-emya2017-winners.html

Homeen keskeltä kohti uutta kotia

Miten tyhjennetään museo? Etenkin yleisöltä suljettuna ollut, vailla vakinaista henkilökuntaa oleva kohde? Joka kaiken lisäksi on vielä homeessakin? Me pelastustiimiksikin kutsuttu museoammattilaisten ryhmä, projektityöntekijät Helena Hämäläinen, Jenni Luonuankoski, Anders Manns, Sanna-Mari Niemi, Maria Tukia ja Katariina Pehkonen ryhmän koordinaattorina pohdimme näitä kysymyksiä viime kesän ja syksyn ajan. Vesivahingon takia pahoin homehtuneet museoesineet oli puhdistettava, inventoitava ja siirrettävä turvaan Helsingin Viikissä sijainneesta Maatalousmuseosta.

Orastaa_kuva1_Pehkonen

Pelastustiimin projektityöntekijät tutkimassa kangaspuiden kuntoa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Katariina Pehkonen.

Maatalousmuseon pelastusprojektin alku viivästyi muutamilla kuukausilla, kun rakennuslupaa työskentelytilaksi aiottua hallia varten ei kuulunut ajoissa byrokratian hampaista. Tästä koitui omat hankaluutensa, sillä talvi ehti tulla ennen projektin valmistumista. Viimeisiä esinepakkauksia teimme välillä sormet kohmeessa lumen kietoessa hallin vaippaansa. Toisaalta viivästys mahdollisti perusteelliset ennakkovalmistelut. Museon näyttelyosastot ehdittiin dokumentoida ja inventoida, ja tämän ansiosta Maatalousmuseon näyttely olisi tulevaisuudessa mahdollista rakentaa uudelleen lähes samanlaiseksi kuin loistonsa päivinä. Viivästys antoi meille myös aikaa tutkia ja valokuvata museon varastot ja toimiston. Varastojen kätköistä löytyi paljon hienoa esineistöä, joka saatiin pelastettua. Lisäksi valtaosan toimistolta säästyneestä arkistomateriaalista ehdimme skannata digitaaliseen muotoon.

Orastaa_kuva2_Pehkonen

Vasemmalla: Purkamaton näyttelyosasto odottamassa inventointia. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Helena Hämäläinen. Oikealla: Yliopistomuseon projektityöntekijät siirtämässä esineitä museolta kohti puhdistusta ja inventointia. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Katariina Pehkonen.

Joutuessamme työskentelemään Maatalousmuseolla homeen keskellä käytimme kattavaa suojavarustusta. Polypropyleenistä valmistetuissa suojahaalareissa, Tyvekistä valmistetuissa kengänsuojissa, kaksinkertaisissa vinyylikäsineissä ja moottoroiduissa hengityksensuojaimissa oli yllättävän helppoa tehdä töitä. Näyttäytyessämme museon ulkopuolella täysissä varusteissa ohikulkijat tosin epäilivät meitä niin enkeleiksi kuin astronauteiksikin.

Konservaattori Heidi Wirilander puhdisti suurimman osan Maatalousmuseolta pelastetuista esineistä. Projektin alkupuolella myös me pelastustiimiläiset ehdimme osallistua esineiden pintapuhdistukseen pehmeästi harjaten, homepölyä imuroiden ja etikalla esineitä pyyhkien. Valtaosa esineistä myös savustettiin vetyperoksidilla ja säteilytettiin UV-valolla hallin verkkoseinähyllyin varustetussa tilassa. Puhdistettujen esineiden määrän kasvaessa siirryimme suurimmaksi osaksi inventoinnin, valokuvauksen ja pakkaamisen pariin.

Orastaa_kuva3_Pehkonen

Pintapuhdistettuja esineitä odottamassa vetyperoksidisavustusta ja UV-säteilytystä. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Jenni Luonuankoski.

Esineitä inventoidessamme kokosimme arkistosta löytyneiden pääkirjojen avulla yhteen kaikki niistä talletetut tiedonmuruset, kuten käyttö- tai keräyspaikat, käyttötarkoitukset ja tiedot lahjoittajista. Lisäksi tarkistimme esineiden mitat, kirjasimme ylös valmistusmateriaalit sekä teimme lyhyen kuvauksen esineiden ulkonäöstä ja kunnosta.

Digivalokuvaus on mahdollistanut helpon esinekuvaamisen. Enää ei tarvitse turvautua pääkirjoissa näkemäämme esinekuvien käsin piirtämiseen. Kuvaustekniikan helpottuminen ei kuitenkaan ole ratkaissut kaikkia kuvaamisen haasteita. Maatalousmuseon esineistön koko vaihteli muutaman senttimetrin pituisista vakkasista useiden metrien mittaisiin puimakoneisiin. Pienten esineiden kuvaukseen rakensimme kuvausstudion hallitilan nurkkaan, mutta isoja esineitä varten tarvittiin metrikaupalla taustakangasta ja useampi kuvausassistentti kangasta pitelemään.

Orastaa_kuva4_Pehkonen

Yliopistomuseon projektityöntekijät pitelevät taustakangasta suurta jyrää kuvattaessa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Anders Manns.

Museoesineet eivät ole rekvisiittaa tai käyttöesineitä, vaan yhteistä kulttuuriperintöämme. Esineitä ei voi säilyttää missä ja miten tahansa, jos niiden halutaan kertovan tarinoitaan vielä satojen vuosien kuluttuakin. Pelastettuja esineitä pakatessamme käytimme siksi apuna hyviä pakkausmateriaaleja. Pienikokoiset esineet pakkasimme happovapaisiin, pH-neutraaleihin laatikoihin ja pehmustimme ne silkkipaperilla.

Orastaa_kuva5_Pehkonen

Yliopistomuseon projektityöntekijä pakkaa pienikokoisia esineitä laatikkoon. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Maria Tukia.

Suurikokoisia esineitä on mahdotonta pakata laatikkoon. Silkkipaperikin repeytyisi helposti, jos vaikkapa painavaa auran terää yrittäisi suojata sillä. Suuret esineet nostimme lavoille ja suojasimme ne pölyltä ja kosteudelta puuvillakankaan ja kuplamuovin alle. Lopuksi kiinnitimme ne tukevista kohdista turvanauhalla kuljetusta varten. Varoitusteippi ulos lavoilta pilkistäviä kulmia varjelemaan oli hyvään tarpeeseen, sillä esineistä vain harva mahtui peruskokoisille EUR- tai FIN-lavoille kokonaisuudessaan.

Pelastusprojektia varten rakennettu halli ei olosuhteiltaan sopinut museoesineiden pidempiaikaiseen säilytykseen, vaikka sisäilman lämpötilan ja kosteusarvojen vaihtelua pyrittiin tasaamaan. Hallitila oli myös käsiteltyyn esinemäärään nähden varsin pieni, joten valmiiksi pakattuja lavoja siirrettiin noin kerran viikossa eteenpäin pois tieltä parempiin oloihin. Kunnollista lastauslaituria ehti tulla ikävä monta kertaa etenkin suurimpien siirrettävien kanssa. Koska ahtaalle tontille ei voinut rakentaa ramppia, lavat oli työnnettävä pumppukärryjen avulla suoraan kuljetusauton nostinsillalle. Hankalimpiin siirtoihin tarvittiin avuksi venekehikkoa ja nosturia. Väliaikaisissa varastotiloissa trukinajotaidon osaava tiimin jäsen nosteli lavat kuormalavahyllyille odottamaan Sarasta avautuvaa uutta kotia.

Orastaa_kuva6_Pehkonen

Suurikokoisia esineitä pakattuna kankaiden alle ja odottamassa kuplamuovisuojausta ennen siirtoa eteenpäin. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Sanna-Mari Niemi.

Projektin aikana työskentelytilanamme toimineen hallin kunnossapidosta vastasi NCC Marko Jussilan ja Sami Hirvosen johdolla. NCC:n mukanaolo auttoi projektissa suuresti. Vuotavan katon paikkaus, lisälämmittimien asennus säiden kylmetessä, laskutilapöytien rakentaminen, painavien esineiden siirroissa auttaminen, poistojen käsittely ja kuljetusautojen tilaus ynnä muut avuntarpeet ratkesivat käden käänteessä. Apua tarvittiin välillä harvinaisempiinkin sattumuksiin. Alkutalvesta satanut lumi uhkasi painaa hallin katon kasaan, joten lumia oli pudoteltava alas. Pakkasen myötä työmaakoppisosiaalitilan vesiputket jäätyivät ja tarvitsivat sulatusta. Muoviseinäisen telttahallin sisään eksyi niin lintuja, hiiriä kuin kissakin, jotka kaikki oli saatava karkotettua tuhoamasta esineitä.

Projekti osoittautui, surullisesta alkusyystään huolimatta, hyvin antoisaksi kokemukseksi. Oli hauskaa pitää vuorotellen projektipäiväkirjaa ja dokumentoida edistymistämme valokuviin ja videoihin. Jokaisena päivänä vastaamme tuli jotakin uutta esineiden ja työtehtävien vaihtuessa. Vehreä Viikki oli työympäristönä lähellä paratiisia kesäsäiden suosiessa. Ja mikä tärkeintä, Maatalousmuseon korvaamaton kokoelma on nyt pelastettu homeen armoilta.

Orastaa_kuva7_Pehkonen

Yliopistomuseon projektityöntekijöitä katselemassa kohti valoisampaa tulevaisuutta. Kuva: Helena Hämäläinen / Helsingin yliopistomuseo.

Tämä oli Maatalousmuseon pelastusprojektia paikan päällä Viikissä koordinoineen Katariina Pehkosen katsaus koko tiimin suorittamaan urakkaan.

P.S. ”Päivä on pulkassa” on kaupunkilaisenkin suuhun vakiintunut tuttu sanonta. Sen alkuperä on kuitenkin tiukasti maatalousalalla. Pulkka oli kaksiosainen puukapula, jonka toinen puolisko kuului isännälle ja toinen torpparille tai rengille. Rinnakkain liitettyihin puoliskoihin veistettiin puukolla viiva todisteeksi tehdyistä töistä. Tällä tavoin sekä isännällä että alaisella oli yhtäläinen ja väärentämätön kirjanpito.

Viikin homeinen kokoelma haltuun

Aiemmissa kirjoituksissa on jo kerrottu, mitä tapahtui tammikuussa 2016. Kun Viikin maatalousmuseorakennuksessa olevan kokoelman pelastusprojekti saatiin käyntiin, jouduttiin suurten kysymysten äärelle. Mikä osa kokoelmasta kannattaisi ja voitaisiin pelastaa?

Kokonaisuutena Viikin kokoelman historia tunnettiin melko hyvin. Kokoelman keruun aloitti legendaarinen Mustialan maanviljelys- ja meijeriopiston johtaja Gösta Grotenfelt, joka 1890-luvulla perusti Mustialaan ensin ”maatalouskansatieteellisen esinekokoelman” ja sittemmin maatalousmuseon, jonka esineitä käytettiin opetuskokoelmana. Vaikka Grotenfelt siirtyi 1901 Helsingin yliopistoon maanviljelysopin professoriksi, jatkoi hän myös työtään Mustialan maatalousmuseon johtajana. Hän alkoi kuitenkin kerryttää lisäksi uutta kokoelmaa Tikkurilan Jokiniemeen, koska – kuten museoista niin usein! – Mustialasta loppui tila. Lisäksi opiskelijoiden kuljettaminen Forssaan saakka esineitä katsomaan oli siihen aikaan melko työlästä.

Hakkarainen_201646a78

Viikin maatalousmuseosta pelastettu, konservoitu ja digitoitu lasinegatiivi. Kuvassa oikealla knallipäinen Gösta Grotenfelt. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Gösta Grotenfelt oli keräystyössään intohimoinen ja hän käytti siihen paljon aikaa ja vaivaa sekä usein omia rahojaan. Hän oli monella tapaa aikaansa edellä ja halusi paitsi kerätä jo käytöstä poistuneita esinetyyppejä myös yhä käytössä olevia esinemuotoja – siis eräänlaista nykydokumentointia. Grotenfelt perusti kokoelman yhteyteen valokuva-arkiston, jota kartutti ahkerasti kuvaamalla sekä lahjoituksia ja kuvavaihtoja pyytäen. Hän lahjoitti avokätisesti kuvia muihinkin museoihin. Grotenfelt myös teki kiertäviä tai vaihtuvia maataloushistoriallisia näyttelyosastoja eri puolella Suomea pidettyihin maatalous- ja meijerinäyttelyihin sekä haki vaikutteita Keski-Euroopan museoista.

Hakkarainen_201646a46

Viikin maatalousmuseosta pelastettu, konservoitu ja digitoitu lasinegatiivi. Kuvassa historiallisen maataloustyöasenäyttelyn maitotalousvälineistö -osastoa Kuopion maatalousnäyttelystä 1906. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Viikkiin maatalousmuseorakennus valmistui vasta paljon Gösta Grotenfeltin kuoleman jälkeen, vuonna 1938. Sinne siirrettiin esineet ja kuvat Tikkurilasta, mutta myös osa Mustialaan jääneestä kokoelmasta. Museo oli maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan alaisuudessa ja sillä ehti ajan saatossa olla useita hoitajia, jotka tietenkin osaltaan kartuttivat kokoelmia täydentävillä ja uudemmilla esineillä. Kokoelman sydämen muodostivat kuitenkin Grotenfeltin keruutoiminnan tulokset.

Mutta palataan vuoteen 2016. Kaikki edellä mainittu siis tiedettiin, mutta yksittäisistä esineistä tai kuvista Yliopistomuseolla oli melko vähän tietoja. Suurin osa esineistä oli kyllä aikanaan luetteloitu paperikortistoon ja pääkirjoihin, mutta kokoelman siirtyessä Yliopistomuseolle 2012 ei siihen ollut resursseja kokonaisvaltaisesti perehtyä. Vain muutama sata esinettä – käytännössä kaksikerroksisen näyttelyn yläkerta – ehdittiin inventoida. Näyttelyn lisäksi rakennukseen kuului toimistoarkisto ja neljä hyvin täyttä varastohuonetta. Homekriisin iskiessä emme tarkkaan tienneet edes kuinka monta esinettä rakennuksessa oli, saati sitten mitkä niistä tulisi yrittää pelastaa. Kokoelma oli ja on ainutlaatuinen ja valtakunnallisesti tärkeä. Jokaista esinettä emme kuitenkaan voisi – eikä edes kannattaisi – yrittää pelastaa.

Hakkarainen_201633a71

Yksi neljästä täpötäydestä varastohuoneesta. Gösta Grotenfelt oli erityisen kiinnostunut maitotaloudesta ja hevosvaljaiden koristelusta, mikä näkyi myös kokoelmissa. Mm. länkiä oli kymmenittäin. Kuva: Jenni Luonuankoski, Helsingin yliopistomuseo.

Kun kuudesta museoammattilaisesta koostuva pelastustiimi keväällä saatiin palkattua, ryhdyimme tositoimiin kokoelman haltuun ottamiseksi. Pääkirjat ja kortistot skannattiin ja kaikki museorakennuksessa olevat esineet valokuvattiin yksitellen. Näitä kuvia ja tietoja aloin sitten käydä läpi. Koetimme tehdä myös hieman arkistotutkimusta ja perehtyä muidenkin museoiden vastaavantyyppisiin kokoelmiin. Tärkeää oli sekä saada kokoelmasta kokonaiskuva että tehdä päätöksiä yksittäisistä esineistä. Tämä mielessä kävin kuvia ja tietoja läpi uudestaan ja uudestaan ja laadin tiimille listoja poistettavista ja säilytettävistä esineistä. Osa päätöksistä oli onneksi helppoja: esineillä oli hyvät kontekstitiedot ja ne olivat (olosuhteisiin nähden) hyvässä kunnossa tai päinvastoin huonokuntoisia, hyvin yleisiä ja ”mykkiä”. Mutta monen esineen kohdalla päätökset olivat vaikeita.

Hakkarainen_3518

Esinevalintoja täytyi paljon pohtia. Tiesittekö muuten, että sana pohtia tulee pohtimesta, jolla aikanaan viljaa puidessa suoritettiin loppupuhdistus eli eroteltiin jyvät akanoista. Kuvassa Viikin maatalousmuseosta pelastettu ja puhdistettu pohdin. Kuva: Pelastustiimi, Helsingin yliopistomuseo.

Kävi ilmi että esineitä oli yhteensä noin 2500, ja päätöksiä luonnollisesti yhtä monta. Usein illat poistolistojen parissa venyivät pitkiksi. Kuten eräs Maatalousmuseon seinältäkin löytyvä sananlasku sanoo, Yöllä päivät jatketaan, petäjällä pellon vilja. Onneksi kuitenkin projekti oli palkitseva ja muutkin siinä mukana olevat ihmiset niin täysillä mukana, että se tuntui vaivan arvoiselta. Projektissa oli alusta lähtien hyvä henki, jota pyrin omalta osaltani pitämään yllä. Loistavan tiimin kanssa se ei ollut vaikeaa!

Hakkarainen_201633a84

Projektityöntekijät Maria Tukia ja Anders Manns tutkivat poistolistoja. Paperisiin listoihin päädyttiin, koska tietokoneen käyttö likaisissa ja ahtaissa tiloissa olisi ollut hankalaa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo, Jenni Luonuankoski.

Poistopohdinnat eivät toki olleet ainut asia, joka meitä projektissa mukana olleita työllisti. Piti pitää huolta työturvallisuudesta, pitää yhteyttä eri yhteistyötahoihin ja tehdä lukemattomia muitakin valintoja ja päätöksiä. Kaikenlaista yllättävää tuli eteen myös käytännön työssä, näistä hieman enemmän loppukuun blogipostauksessa. Joskus hankaluuksia aiheutti myös etäisyys, sillä pelastustiimi työskenteli Viikissä ja Yliopistomuseon toimisto on Helsingin keskustassa. Yhteyttä pidimme kuitenkin tiiviisti sähköpostitse, puhelimitse ja yhteisellä verkkolevyllä olevan projektipäiväkirjan avulla. Vähintään kerran viikossa kävin paikan päällä Viikissä.

Hakkarainen_201633a199

Taidolla työ tehdään eikä suurella voimalla. Projektityöntekijät Anders Manns, Jenni Luonuankoski ja Maria Tukia iloitsevat irrotettuaan suuren lankkusahan turvallisesti rekvisiittana olleesta tukkitelineestä. Kuva: Helsingin yliopistomuseo, Helena Hämäläinen.

Vihdoin loppukesästä koitti myös se riemun päivä kun saimme alkaa nauttia työmme tuloksista ja nähdä esineitä puhdistettuina. Niin kauan olin nähnyt ne – niin kuvissa kuin todellisuudessakin – homeen peitossa, etten ollut uskoa silmiäni! Kuin näkisi vanhan, kauan sairaana olleen ystävän terveenä jälleen.

Hakkarainen_SH_Yhdistettävät

Pärevasu ja kiulu ennen ja jälkeen puhdistuksen. Kuvat: Pelastustiimi, Helsingin yliopistomuseo.

Kirjoittaja on Helsingin yliopistomuseon projektisuunnittelija Susanna Hakkarainen, joka vuonna 2016 koordinoi Viikin kokoelman pelastusprojektia.

Amanuenssin kevättyöt

Museossa työ on monipuolista ja vaihtelevaa. Työpäivissä ei ole kahta samanlaista, välillä on enemmän kiire ja välillä vähemmän. Työt eivät missään vaiheessa uhkaa loppua kesken – varmuudella kokoelmia riittää selviteltäväksi ja näyttelyitä rakennettavaksi vielä pitkään. Välillä pohditaan tosissaan, mistä aika kaikkeen otetaan – tehdään valintoja, mitkä työt jätetään odottamaan jotakin tulevaisuudessa häämöttävää, tarkemmin määrittelemätöntä päivää.

2017 Blogi siivousta EH

Henkilökunta siivoamassa perusnäyttelyn vitriinejä kuluvan viikon maanantaina.

Amanuenssin kevät on tähän mennessä ollut täynnä Museoraitti -verkoston uutta esitettä, Kesäkohdemuseon hakua ja edellisiin liittyvää hektistä tekstien kirjoittamista, lahjoitusten vastaanottamista, luettelointia, digitoimista, lisätietopyyntöjä, kokoelmien hallintaa, vuosikirjan ja näyttelyjulkaisun suunnittelua, kuukaudenesineitä, kotisivujen päivitystä, Kyläkeskiviikkoesitelmää, pienen aulavitriinin sisällön suunnittelua ja toteutusta. Kevään työlistaan tänä vuonna ovat oman osansa tuoneet Suomi 100 -juhlavuoteen liittyvän Yhteistuumin -näyttelyn valmistelu sekä Viikin kokoelmien siirtyminen Sarkaan.

2017 Blogi arkisto EH

Viikin arkistojen mukana siirtyi Sarkaan myös esinekortisto.

Viikistä tulleen asiakirja- ja valokuvakokonaisuuden läpikäynti on osaltani aloittamista vaille valmis. Kaikeksi onneksi Viikin päässä arkistoaineisto on pakattu huolellisesti ja kaikesta on olemassa hyvät luettelot. Varsinkin kirjallisuuden ja ehkä myös arkistoaineiston suhteen on kuitenkin tehtävä vielä valintaa, järjestelyä ja luettelointityötä paljon. Kaikeksi onneksi paperitavara oli kosteusvahingon sattuessa varastoituna tiiviissä arkistokaapeissa, joten sen kärsimät vahingot ovat jääneet pieniksi.

Valokuvista, ja varsinkin lasinegatiiveista loputtaman kiinnostuneena, en malttanut olla kurkistamatta Viikistä tulleeseen lasinegatiivikokoelmaan. Ja millaisia kuvia ne ovatkaan! Suurikokoisissa lasinegatiiveissa on tallentunut hämmästyttävällä terävyydellä töitä ja elämää yli sadan vuoden takaa.

2017 Blogi vanhakuva EH

Lapset keräämässä käpyjä. Viikin kuvakokoelma.

 

Kevätterveisin,

amanuenssi

Kokoelman pelastaminen konservaattorin näkökulmasta

Vahinkoihin liittyvissä suomalaisissa sanonnoissa on paljon kiteytynyttä viisautta. ”Vahinko ei tule kello kaulassa” tai ”Vahingon veräjällä ei ole vartijaa” kuvastavat hyvin myöskin Helsingin yliopiston Viikin maatalousmuseossa joulukuussa 2015 tapahtuneita vesivahinkoja. Tässäkään tapauksessa vesivahingon aiheuttanut vanha viemäriputkisto ei tukkeutumisestaan ilmoitellut siten, että ennakoiviin toimenpiteisiin olisi voitu ryhtyä. Museorakennuksen lämmitysjärjestelmän vaarallisuutta vesivahinkotilanteessa ei ennen näitä vesivahinkoja ollut tarvetta pohtia. Vahingolla ei ollut lähestyneen joulun lomasesongin vuoksi heti paikalle ilmaantunutta kokoelman ”vartijaa”.

Vesivahinko tuli tietoon tammikuun loppupuolella, jolloin Yliopistomuseon työntekijä kävi rutiinikäynnillä Maatalousmuseolla. Joulukuisten vesivahinkojen museorakennuksessa aikaansaama lähes trooppinen ilmasto oli kumuloinut tammikuun loppupuolelle mennessä massiivisen kosteus-/homeongelman jollaista monikaan suomalainen museoammattilainen ei ole aikaisemmin nähnyt.

Omaa suhtautumistani konservointityöhön ja elämään ylipäänsä kuvastaa sanonta ”yrittänyttä ei laiteta”. Vaikka sanonta merkitsee sanatarkasti, että yrittänyttä ei moitita, ymmärrän sen kuitenkin peräänantamattomuuden merkitystä korostavaksi: aina kannattaa yrittää (Lähde: Anneli Räikkälä: Panna ei ole pannassa. Kielikello 2/1992). Jos konservaattorina luovuttaa tai antaa periksi, kulttuuriperinnöltä katoaa tulevaisuus ja se menetetään. Omassa ammatissani olen tämän periksiantamattomuuden palkitsevuuden monet kerrat havainnut. Epätoivoisessa kunnossa olevasta esineestä rakentuu konservoimalla kohtuukuntoinen esine, jossa saavatkin näkyä menneisyys ja elämä; myös esineen omistajan mielestä. Näitä elämän jälkiä me museoammattilaiset kutsumme kulttuurihistoriallisiksi kerroksiksi.

Sain soiton Yliopistomuseon kokoelmapäälliköltä Jaana Tegelbergiltä tammikuun 2016 loppupuolella. Hän kertoi minulle vesivahingosta, ja sovimme tapaamisen Maatalousmuseolle. Esineistön kunto näytti erittäin huolestuttavalta. Kaikissa esillä olleissa esineissä oli havaittavissa aktiivista homekasvustoa. Kasvustojen eroavaisuuksista johtuen oli syytä epäillä useiden mikrobien käynnistäneen biohajottamisprosessin esineiden pinnalla. Käynnin yhteydessä päädyimme Yliopistomuseon edustajien kanssa ratkaisuun, jossa yrittäisimme pelastaa ”sen mikä vielä pelastettavissa oli”. Tästä tapaamisesta maatalousmuseolla käynnistyi kokoelmien pelastamisen suunnittelun prosessi. Itse pelastustyön suunnitteluvaihe mukaan lukien puhdistamisessa käytettävän hallirakennuksen suunnittelemisen kesti 2-3 kuukautta ja hallin rakennuslupa saatiin noin kolmen kuukauden kuluttua tästä. Projektin suunnitteluvaiheessa tehtiin museorakennuksessa myös ensitoimenpiteinä rakennuksen vetyperoksidikaasutus ja ilmanvaihdon tehostaminen. Näillä ensiaputoimenpiteillä onnistuttiin pysäyttämään homeen aktiivinen kasvu ja kuivattamaan esineiden pinnalla kasvanut home pölymuotoon. Kokoelman puhdistamisessa käytetyn hallin rakentamisessa kesti noin 3 viikkoa. Esineistön varsinainen puhdistaminen, luettelointi ja pakkaaminen välivarastointiin kesti hieman yli 4 kuukautta.

Yliopistomuseo Orastaa Wirilander 14032017_1

Konservaattori Heidi Wirilander perehdyttämässä Helsingin yliopistomuseon projektityöntekijöitä Maatalousmuseon esineistön pintapuhdistamiseen. Valokuva Katariina Pehkonen / Helsingin yliopistomuseo.

Konservaattorin työssä olen myös tottunut siihen, että absoluuttisia onnistumisia tai epäonnistumisia ei ole, koska tehtyjen konservointitoimenpiteiden vaikutuksia kulttuuriperintöön ja sitä hajottaviin biologisiin, fysikaalisiin ja kemiallisiin voimiin on mahdotonta ennakoida siirryttäessä konservointitapauksesta toiseen. Niin kauan kun asioita ei täysin tutkita onnistumisten tasoa ei tarkasti tiedetä. Kulttuuriperinnön konservointiprosessi on aina kontekstisidonnainen tapahtuma, jossa osia aikaisemmin tutkitusta tiedosta ja käytetyistä menetelmistä sovelletaan käytäntöön jonkin esineen tai esineryhmän kohdalla. Uusien käytäntöön sovellusten vaikutuksia ei oman kokemukseni ja tekemäni tutkimustyön perusteella voi ennakoida tarkasti. Tiedon tavoittaminen edellyttää aina tieteellistä tutkimusta.

Syvällinen teoreettinen ja kokemuksellinen osaaminen mahdollistavat onnistumisen. Viikin maatalousmuseon kaltaisessa pelastusprosessissa tarvittiin eri alojen asiantuntijoiden tiivistä yhteistyötä. Onnistuneeseen projektiin tarvittiin oman konservaattorin ja tutkijan työpanokseni lisäksi niin Yliopistomuseon ja yliopiston tila- ja kiinteistökeskuksen asiantuntijoita kuin vahinkosaneerausalan yrityksen Danotec Oy:n osaamista.

Yliopistomuseo Orastaa Wirilander 14032017_2

Esineiden hiilidioksidipuhdistamisen kokeilu alkamassa puhdistamishallissa. Valokuva Katariina Pehkonen / Helsingin yliopistomuseo.

Yksinomaan teoreettisen tiedon pohjalta rakentuvat ratkaisut eivät useinkaan sellaisenaan toimi ilman käytännön tarpeiden pohjalta tehtyjä muutoksia. Nämä käytännön pohjalta esiin nousseet muutostarpeet koskivat niin esineiden puhdistusprosessia kuin koko puhdistushallin teknisiä ja rakenteellisia ratkaisuja. Suunnittelin esineistön puhdistamisprosessin aikaisemman tutkimustiedon sekä teoreettisen ja kokemuspohjaisen osaamiseni pohjalta. Onneksi tämä projekti tarjosi riittävän pitkän ajallisen perspektiivin, että jo puhdistamisprosessin alkuvaiheista asti pystyin jatkokehittämään puhdistustyötä siten, että puhdistamistyön lopputulokset näyttivät onnistuneilta vielä n. kuukaudenkin jälkeen, kun esineitä oltiin luetteloimassa ja pakkaamassa välivarastointiin.

NCC korjausrakentamisen työntekijät puolestaan toimivat hienojen käytännön ratkaisujen luojina puhdistusprojektin aikana niin suurikokoisimpien esineiden siirroissa kuin puhdistushallin toimintakunnon ylläpidossa projektin loppuun asti. Ilman heidän toteuttamiaan käytännön ratkaisuja työskentely sääsuojarakenteisessa puhdistushallissa elokuusta joulukuulle olisi ollut hyvin vaikeaa.

Yliopistomuseo Orastaa Wirilander 14032017_3

Miia Pitkäranta Vahanen Oy:stä ottamassa pintamikrobinäytteitä puhdistamattomista esineistä. Valokuva Heidi Wirilander / Helsingin yliopistomuseo.

Onneksi tuhoutuminen ei lopulta kohdannut merkittävintä osaa Viikin maatalousmuseon kokoelmasta. Noin 1500 esinettä onnistuttiin puhdistamisen seurauksena säilyttämään. Viikin maatalousmuseon onnettomuus on malliesimerkki siitä, miten vaativat ja mahdottomilta tuntuvat ammatilliset haasteet voivat hyvissä olosuhteissa kehittää lopputuloksen, joka uudistaa niin toimialan käytäntöjä kuin aikaisempaa tutkimustietoa.

Yliopistomuseo Orastaa Wirilander 14032017_4

Projektityöntekijät seuraavat tarkkana, kun konservaattori Heidi Wirilander ohjeistaa kuinka lasinegatiivi puhdistetaan. Valokuva Jenni Luonuankoski / Helsingin yliopistomuseo.

Ei niin hyvää, ettei laiteta, ei huonoa, ettei kiitetä. Vielä emme tiedä tulevatko projektin aikana kokoelman pelastamiseksi tehdyt esineistön puhdistamistoimenpiteet myöhemmässä vaiheessa aiheuttamaan muitakin säilyttämiseen liittyviä haasteita kuin kosteisiin olosuhteisiin joutuessaan homeen kasvun uudelleen aktivoituminen. Aihetta ja kokoelman myöhempiä vaiheita tutkimalla näistä pitkäaikaisemmista vaikutuksista voidaan saada kuitenkin lisää arvokasta tietoa.

Blogitekstin kirjoittaja on konservointialan yrittäjä ja tohtorikoulutettava Heidi Wirilander. Hän tutkii kulttuuriperintökokoelmien pelastus- ja jälkihoitotyötä väitöstutkimuksessaan.