Homeen keskeltä kohti uutta kotia

Miten tyhjennetään museo? Etenkin yleisöltä suljettuna ollut, vailla vakinaista henkilökuntaa oleva kohde? Joka kaiken lisäksi on vielä homeessakin? Me pelastustiimiksikin kutsuttu museoammattilaisten ryhmä, projektityöntekijät Helena Hämäläinen, Jenni Luonuankoski, Anders Manns, Sanna-Mari Niemi, Maria Tukia ja Katariina Pehkonen ryhmän koordinaattorina pohdimme näitä kysymyksiä viime kesän ja syksyn ajan. Vesivahingon takia pahoin homehtuneet museoesineet oli puhdistettava, inventoitava ja siirrettävä turvaan Helsingin Viikissä sijainneesta Maatalousmuseosta.

Orastaa_kuva1_Pehkonen

Pelastustiimin projektityöntekijät tutkimassa kangaspuiden kuntoa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Katariina Pehkonen.

Maatalousmuseon pelastusprojektin alku viivästyi muutamilla kuukausilla, kun rakennuslupaa työskentelytilaksi aiottua hallia varten ei kuulunut ajoissa byrokratian hampaista. Tästä koitui omat hankaluutensa, sillä talvi ehti tulla ennen projektin valmistumista. Viimeisiä esinepakkauksia teimme välillä sormet kohmeessa lumen kietoessa hallin vaippaansa. Toisaalta viivästys mahdollisti perusteelliset ennakkovalmistelut. Museon näyttelyosastot ehdittiin dokumentoida ja inventoida, ja tämän ansiosta Maatalousmuseon näyttely olisi tulevaisuudessa mahdollista rakentaa uudelleen lähes samanlaiseksi kuin loistonsa päivinä. Viivästys antoi meille myös aikaa tutkia ja valokuvata museon varastot ja toimiston. Varastojen kätköistä löytyi paljon hienoa esineistöä, joka saatiin pelastettua. Lisäksi valtaosan toimistolta säästyneestä arkistomateriaalista ehdimme skannata digitaaliseen muotoon.

Orastaa_kuva2_Pehkonen

Vasemmalla: Purkamaton näyttelyosasto odottamassa inventointia. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Helena Hämäläinen. Oikealla: Yliopistomuseon projektityöntekijät siirtämässä esineitä museolta kohti puhdistusta ja inventointia. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Katariina Pehkonen.

Joutuessamme työskentelemään Maatalousmuseolla homeen keskellä käytimme kattavaa suojavarustusta. Polypropyleenistä valmistetuissa suojahaalareissa, Tyvekistä valmistetuissa kengänsuojissa, kaksinkertaisissa vinyylikäsineissä ja moottoroiduissa hengityksensuojaimissa oli yllättävän helppoa tehdä töitä. Näyttäytyessämme museon ulkopuolella täysissä varusteissa ohikulkijat tosin epäilivät meitä niin enkeleiksi kuin astronauteiksikin.

Konservaattori Heidi Wirilander puhdisti suurimman osan Maatalousmuseolta pelastetuista esineistä. Projektin alkupuolella myös me pelastustiimiläiset ehdimme osallistua esineiden pintapuhdistukseen pehmeästi harjaten, homepölyä imuroiden ja etikalla esineitä pyyhkien. Valtaosa esineistä myös savustettiin vetyperoksidilla ja säteilytettiin UV-valolla hallin verkkoseinähyllyin varustetussa tilassa. Puhdistettujen esineiden määrän kasvaessa siirryimme suurimmaksi osaksi inventoinnin, valokuvauksen ja pakkaamisen pariin.

Orastaa_kuva3_Pehkonen

Pintapuhdistettuja esineitä odottamassa vetyperoksidisavustusta ja UV-säteilytystä. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Jenni Luonuankoski.

Esineitä inventoidessamme kokosimme arkistosta löytyneiden pääkirjojen avulla yhteen kaikki niistä talletetut tiedonmuruset, kuten käyttö- tai keräyspaikat, käyttötarkoitukset ja tiedot lahjoittajista. Lisäksi tarkistimme esineiden mitat, kirjasimme ylös valmistusmateriaalit sekä teimme lyhyen kuvauksen esineiden ulkonäöstä ja kunnosta.

Digivalokuvaus on mahdollistanut helpon esinekuvaamisen. Enää ei tarvitse turvautua pääkirjoissa näkemäämme esinekuvien käsin piirtämiseen. Kuvaustekniikan helpottuminen ei kuitenkaan ole ratkaissut kaikkia kuvaamisen haasteita. Maatalousmuseon esineistön koko vaihteli muutaman senttimetrin pituisista vakkasista useiden metrien mittaisiin puimakoneisiin. Pienten esineiden kuvaukseen rakensimme kuvausstudion hallitilan nurkkaan, mutta isoja esineitä varten tarvittiin metrikaupalla taustakangasta ja useampi kuvausassistentti kangasta pitelemään.

Orastaa_kuva4_Pehkonen

Yliopistomuseon projektityöntekijät pitelevät taustakangasta suurta jyrää kuvattaessa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Anders Manns.

Museoesineet eivät ole rekvisiittaa tai käyttöesineitä, vaan yhteistä kulttuuriperintöämme. Esineitä ei voi säilyttää missä ja miten tahansa, jos niiden halutaan kertovan tarinoitaan vielä satojen vuosien kuluttuakin. Pelastettuja esineitä pakatessamme käytimme siksi apuna hyviä pakkausmateriaaleja. Pienikokoiset esineet pakkasimme happovapaisiin, pH-neutraaleihin laatikoihin ja pehmustimme ne silkkipaperilla.

Orastaa_kuva5_Pehkonen

Yliopistomuseon projektityöntekijä pakkaa pienikokoisia esineitä laatikkoon. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Maria Tukia.

Suurikokoisia esineitä on mahdotonta pakata laatikkoon. Silkkipaperikin repeytyisi helposti, jos vaikkapa painavaa auran terää yrittäisi suojata sillä. Suuret esineet nostimme lavoille ja suojasimme ne pölyltä ja kosteudelta puuvillakankaan ja kuplamuovin alle. Lopuksi kiinnitimme ne tukevista kohdista turvanauhalla kuljetusta varten. Varoitusteippi ulos lavoilta pilkistäviä kulmia varjelemaan oli hyvään tarpeeseen, sillä esineistä vain harva mahtui peruskokoisille EUR- tai FIN-lavoille kokonaisuudessaan.

Pelastusprojektia varten rakennettu halli ei olosuhteiltaan sopinut museoesineiden pidempiaikaiseen säilytykseen, vaikka sisäilman lämpötilan ja kosteusarvojen vaihtelua pyrittiin tasaamaan. Hallitila oli myös käsiteltyyn esinemäärään nähden varsin pieni, joten valmiiksi pakattuja lavoja siirrettiin noin kerran viikossa eteenpäin pois tieltä parempiin oloihin. Kunnollista lastauslaituria ehti tulla ikävä monta kertaa etenkin suurimpien siirrettävien kanssa. Koska ahtaalle tontille ei voinut rakentaa ramppia, lavat oli työnnettävä pumppukärryjen avulla suoraan kuljetusauton nostinsillalle. Hankalimpiin siirtoihin tarvittiin avuksi venekehikkoa ja nosturia. Väliaikaisissa varastotiloissa trukinajotaidon osaava tiimin jäsen nosteli lavat kuormalavahyllyille odottamaan Sarasta avautuvaa uutta kotia.

Orastaa_kuva6_Pehkonen

Suurikokoisia esineitä pakattuna kankaiden alle ja odottamassa kuplamuovisuojausta ennen siirtoa eteenpäin. Kuva: Helsingin yliopistomuseo / Sanna-Mari Niemi.

Projektin aikana työskentelytilanamme toimineen hallin kunnossapidosta vastasi NCC Marko Jussilan ja Sami Hirvosen johdolla. NCC:n mukanaolo auttoi projektissa suuresti. Vuotavan katon paikkaus, lisälämmittimien asennus säiden kylmetessä, laskutilapöytien rakentaminen, painavien esineiden siirroissa auttaminen, poistojen käsittely ja kuljetusautojen tilaus ynnä muut avuntarpeet ratkesivat käden käänteessä. Apua tarvittiin välillä harvinaisempiinkin sattumuksiin. Alkutalvesta satanut lumi uhkasi painaa hallin katon kasaan, joten lumia oli pudoteltava alas. Pakkasen myötä työmaakoppisosiaalitilan vesiputket jäätyivät ja tarvitsivat sulatusta. Muoviseinäisen telttahallin sisään eksyi niin lintuja, hiiriä kuin kissakin, jotka kaikki oli saatava karkotettua tuhoamasta esineitä.

Projekti osoittautui, surullisesta alkusyystään huolimatta, hyvin antoisaksi kokemukseksi. Oli hauskaa pitää vuorotellen projektipäiväkirjaa ja dokumentoida edistymistämme valokuviin ja videoihin. Jokaisena päivänä vastaamme tuli jotakin uutta esineiden ja työtehtävien vaihtuessa. Vehreä Viikki oli työympäristönä lähellä paratiisia kesäsäiden suosiessa. Ja mikä tärkeintä, Maatalousmuseon korvaamaton kokoelma on nyt pelastettu homeen armoilta.

Orastaa_kuva7_Pehkonen

Yliopistomuseon projektityöntekijöitä katselemassa kohti valoisampaa tulevaisuutta. Kuva: Helena Hämäläinen / Helsingin yliopistomuseo.

Tämä oli Maatalousmuseon pelastusprojektia paikan päällä Viikissä koordinoineen Katariina Pehkosen katsaus koko tiimin suorittamaan urakkaan.

P.S. ”Päivä on pulkassa” on kaupunkilaisenkin suuhun vakiintunut tuttu sanonta. Sen alkuperä on kuitenkin tiukasti maatalousalalla. Pulkka oli kaksiosainen puukapula, jonka toinen puolisko kuului isännälle ja toinen torpparille tai rengille. Rinnakkain liitettyihin puoliskoihin veistettiin puukolla viiva todisteeksi tehdyistä töistä. Tällä tavoin sekä isännällä että alaisella oli yhtäläinen ja väärentämätön kirjanpito.

Viikin homeinen kokoelma haltuun

Aiemmissa kirjoituksissa on jo kerrottu, mitä tapahtui tammikuussa 2016. Kun Viikin maatalousmuseorakennuksessa olevan kokoelman pelastusprojekti saatiin käyntiin, jouduttiin suurten kysymysten äärelle. Mikä osa kokoelmasta kannattaisi ja voitaisiin pelastaa?

Kokonaisuutena Viikin kokoelman historia tunnettiin melko hyvin. Kokoelman keruun aloitti legendaarinen Mustialan maanviljelys- ja meijeriopiston johtaja Gösta Grotenfelt, joka 1890-luvulla perusti Mustialaan ensin ”maatalouskansatieteellisen esinekokoelman” ja sittemmin maatalousmuseon, jonka esineitä käytettiin opetuskokoelmana. Vaikka Grotenfelt siirtyi 1901 Helsingin yliopistoon maanviljelysopin professoriksi, jatkoi hän myös työtään Mustialan maatalousmuseon johtajana. Hän alkoi kuitenkin kerryttää lisäksi uutta kokoelmaa Tikkurilan Jokiniemeen, koska – kuten museoista niin usein! – Mustialasta loppui tila. Lisäksi opiskelijoiden kuljettaminen Forssaan saakka esineitä katsomaan oli siihen aikaan melko työlästä.

Hakkarainen_201646a78

Viikin maatalousmuseosta pelastettu, konservoitu ja digitoitu lasinegatiivi. Kuvassa oikealla knallipäinen Gösta Grotenfelt. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Gösta Grotenfelt oli keräystyössään intohimoinen ja hän käytti siihen paljon aikaa ja vaivaa sekä usein omia rahojaan. Hän oli monella tapaa aikaansa edellä ja halusi paitsi kerätä jo käytöstä poistuneita esinetyyppejä myös yhä käytössä olevia esinemuotoja – siis eräänlaista nykydokumentointia. Grotenfelt perusti kokoelman yhteyteen valokuva-arkiston, jota kartutti ahkerasti kuvaamalla sekä lahjoituksia ja kuvavaihtoja pyytäen. Hän lahjoitti avokätisesti kuvia muihinkin museoihin. Grotenfelt myös teki kiertäviä tai vaihtuvia maataloushistoriallisia näyttelyosastoja eri puolella Suomea pidettyihin maatalous- ja meijerinäyttelyihin sekä haki vaikutteita Keski-Euroopan museoista.

Hakkarainen_201646a46

Viikin maatalousmuseosta pelastettu, konservoitu ja digitoitu lasinegatiivi. Kuvassa historiallisen maataloustyöasenäyttelyn maitotalousvälineistö -osastoa Kuopion maatalousnäyttelystä 1906. Kuva: Helsingin yliopistomuseo.

Viikkiin maatalousmuseorakennus valmistui vasta paljon Gösta Grotenfeltin kuoleman jälkeen, vuonna 1938. Sinne siirrettiin esineet ja kuvat Tikkurilasta, mutta myös osa Mustialaan jääneestä kokoelmasta. Museo oli maatalous-metsätieteellisen tiedekunnan alaisuudessa ja sillä ehti ajan saatossa olla useita hoitajia, jotka tietenkin osaltaan kartuttivat kokoelmia täydentävillä ja uudemmilla esineillä. Kokoelman sydämen muodostivat kuitenkin Grotenfeltin keruutoiminnan tulokset.

Mutta palataan vuoteen 2016. Kaikki edellä mainittu siis tiedettiin, mutta yksittäisistä esineistä tai kuvista Yliopistomuseolla oli melko vähän tietoja. Suurin osa esineistä oli kyllä aikanaan luetteloitu paperikortistoon ja pääkirjoihin, mutta kokoelman siirtyessä Yliopistomuseolle 2012 ei siihen ollut resursseja kokonaisvaltaisesti perehtyä. Vain muutama sata esinettä – käytännössä kaksikerroksisen näyttelyn yläkerta – ehdittiin inventoida. Näyttelyn lisäksi rakennukseen kuului toimistoarkisto ja neljä hyvin täyttä varastohuonetta. Homekriisin iskiessä emme tarkkaan tienneet edes kuinka monta esinettä rakennuksessa oli, saati sitten mitkä niistä tulisi yrittää pelastaa. Kokoelma oli ja on ainutlaatuinen ja valtakunnallisesti tärkeä. Jokaista esinettä emme kuitenkaan voisi – eikä edes kannattaisi – yrittää pelastaa.

Hakkarainen_201633a71

Yksi neljästä täpötäydestä varastohuoneesta. Gösta Grotenfelt oli erityisen kiinnostunut maitotaloudesta ja hevosvaljaiden koristelusta, mikä näkyi myös kokoelmissa. Mm. länkiä oli kymmenittäin. Kuva: Jenni Luonuankoski, Helsingin yliopistomuseo.

Kun kuudesta museoammattilaisesta koostuva pelastustiimi keväällä saatiin palkattua, ryhdyimme tositoimiin kokoelman haltuun ottamiseksi. Pääkirjat ja kortistot skannattiin ja kaikki museorakennuksessa olevat esineet valokuvattiin yksitellen. Näitä kuvia ja tietoja aloin sitten käydä läpi. Koetimme tehdä myös hieman arkistotutkimusta ja perehtyä muidenkin museoiden vastaavantyyppisiin kokoelmiin. Tärkeää oli sekä saada kokoelmasta kokonaiskuva että tehdä päätöksiä yksittäisistä esineistä. Tämä mielessä kävin kuvia ja tietoja läpi uudestaan ja uudestaan ja laadin tiimille listoja poistettavista ja säilytettävistä esineistä. Osa päätöksistä oli onneksi helppoja: esineillä oli hyvät kontekstitiedot ja ne olivat (olosuhteisiin nähden) hyvässä kunnossa tai päinvastoin huonokuntoisia, hyvin yleisiä ja ”mykkiä”. Mutta monen esineen kohdalla päätökset olivat vaikeita.

Hakkarainen_3518

Esinevalintoja täytyi paljon pohtia. Tiesittekö muuten, että sana pohtia tulee pohtimesta, jolla aikanaan viljaa puidessa suoritettiin loppupuhdistus eli eroteltiin jyvät akanoista. Kuvassa Viikin maatalousmuseosta pelastettu ja puhdistettu pohdin. Kuva: Pelastustiimi, Helsingin yliopistomuseo.

Kävi ilmi että esineitä oli yhteensä noin 2500, ja päätöksiä luonnollisesti yhtä monta. Usein illat poistolistojen parissa venyivät pitkiksi. Kuten eräs Maatalousmuseon seinältäkin löytyvä sananlasku sanoo, Yöllä päivät jatketaan, petäjällä pellon vilja. Onneksi kuitenkin projekti oli palkitseva ja muutkin siinä mukana olevat ihmiset niin täysillä mukana, että se tuntui vaivan arvoiselta. Projektissa oli alusta lähtien hyvä henki, jota pyrin omalta osaltani pitämään yllä. Loistavan tiimin kanssa se ei ollut vaikeaa!

Hakkarainen_201633a84

Projektityöntekijät Maria Tukia ja Anders Manns tutkivat poistolistoja. Paperisiin listoihin päädyttiin, koska tietokoneen käyttö likaisissa ja ahtaissa tiloissa olisi ollut hankalaa. Kuva: Helsingin yliopistomuseo, Jenni Luonuankoski.

Poistopohdinnat eivät toki olleet ainut asia, joka meitä projektissa mukana olleita työllisti. Piti pitää huolta työturvallisuudesta, pitää yhteyttä eri yhteistyötahoihin ja tehdä lukemattomia muitakin valintoja ja päätöksiä. Kaikenlaista yllättävää tuli eteen myös käytännön työssä, näistä hieman enemmän loppukuun blogipostauksessa. Joskus hankaluuksia aiheutti myös etäisyys, sillä pelastustiimi työskenteli Viikissä ja Yliopistomuseon toimisto on Helsingin keskustassa. Yhteyttä pidimme kuitenkin tiiviisti sähköpostitse, puhelimitse ja yhteisellä verkkolevyllä olevan projektipäiväkirjan avulla. Vähintään kerran viikossa kävin paikan päällä Viikissä.

Hakkarainen_201633a199

Taidolla työ tehdään eikä suurella voimalla. Projektityöntekijät Anders Manns, Jenni Luonuankoski ja Maria Tukia iloitsevat irrotettuaan suuren lankkusahan turvallisesti rekvisiittana olleesta tukkitelineestä. Kuva: Helsingin yliopistomuseo, Helena Hämäläinen.

Vihdoin loppukesästä koitti myös se riemun päivä kun saimme alkaa nauttia työmme tuloksista ja nähdä esineitä puhdistettuina. Niin kauan olin nähnyt ne – niin kuvissa kuin todellisuudessakin – homeen peitossa, etten ollut uskoa silmiäni! Kuin näkisi vanhan, kauan sairaana olleen ystävän terveenä jälleen.

Hakkarainen_SH_Yhdistettävät

Pärevasu ja kiulu ennen ja jälkeen puhdistuksen. Kuvat: Pelastustiimi, Helsingin yliopistomuseo.

Kirjoittaja on Helsingin yliopistomuseon projektisuunnittelija Susanna Hakkarainen, joka vuonna 2016 koordinoi Viikin kokoelman pelastusprojektia.

Amanuenssin kevättyöt

Museossa työ on monipuolista ja vaihtelevaa. Työpäivissä ei ole kahta samanlaista, välillä on enemmän kiire ja välillä vähemmän. Työt eivät missään vaiheessa uhkaa loppua kesken – varmuudella kokoelmia riittää selviteltäväksi ja näyttelyitä rakennettavaksi vielä pitkään. Välillä pohditaan tosissaan, mistä aika kaikkeen otetaan – tehdään valintoja, mitkä työt jätetään odottamaan jotakin tulevaisuudessa häämöttävää, tarkemmin määrittelemätöntä päivää.

2017 Blogi siivousta EH

Henkilökunta siivoamassa perusnäyttelyn vitriinejä kuluvan viikon maanantaina.

Amanuenssin kevät on tähän mennessä ollut täynnä Museoraitti -verkoston uutta esitettä, Kesäkohdemuseon hakua ja edellisiin liittyvää hektistä tekstien kirjoittamista, lahjoitusten vastaanottamista, luettelointia, digitoimista, lisätietopyyntöjä, kokoelmien hallintaa, vuosikirjan ja näyttelyjulkaisun suunnittelua, kuukaudenesineitä, kotisivujen päivitystä, Kyläkeskiviikkoesitelmää, pienen aulavitriinin sisällön suunnittelua ja toteutusta. Kevään työlistaan tänä vuonna ovat oman osansa tuoneet Suomi 100 -juhlavuoteen liittyvän Yhteistuumin -näyttelyn valmistelu sekä Viikin kokoelmien siirtyminen Sarkaan.

2017 Blogi arkisto EH

Viikin arkistojen mukana siirtyi Sarkaan myös esinekortisto.

Viikistä tulleen asiakirja- ja valokuvakokonaisuuden läpikäynti on osaltani aloittamista vaille valmis. Kaikeksi onneksi Viikin päässä arkistoaineisto on pakattu huolellisesti ja kaikesta on olemassa hyvät luettelot. Varsinkin kirjallisuuden ja ehkä myös arkistoaineiston suhteen on kuitenkin tehtävä vielä valintaa, järjestelyä ja luettelointityötä paljon. Kaikeksi onneksi paperitavara oli kosteusvahingon sattuessa varastoituna tiiviissä arkistokaapeissa, joten sen kärsimät vahingot ovat jääneet pieniksi.

Valokuvista, ja varsinkin lasinegatiiveista loputtaman kiinnostuneena, en malttanut olla kurkistamatta Viikistä tulleeseen lasinegatiivikokoelmaan. Ja millaisia kuvia ne ovatkaan! Suurikokoisissa lasinegatiiveissa on tallentunut hämmästyttävällä terävyydellä töitä ja elämää yli sadan vuoden takaa.

2017 Blogi vanhakuva EH

Lapset keräämässä käpyjä. Viikin kuvakokoelma.

 

Kevätterveisin,

amanuenssi

Kokoelman pelastaminen konservaattorin näkökulmasta

Vahinkoihin liittyvissä suomalaisissa sanonnoissa on paljon kiteytynyttä viisautta. ”Vahinko ei tule kello kaulassa” tai ”Vahingon veräjällä ei ole vartijaa” kuvastavat hyvin myöskin Helsingin yliopiston Viikin maatalousmuseossa joulukuussa 2015 tapahtuneita vesivahinkoja. Tässäkään tapauksessa vesivahingon aiheuttanut vanha viemäriputkisto ei tukkeutumisestaan ilmoitellut siten, että ennakoiviin toimenpiteisiin olisi voitu ryhtyä. Museorakennuksen lämmitysjärjestelmän vaarallisuutta vesivahinkotilanteessa ei ennen näitä vesivahinkoja ollut tarvetta pohtia. Vahingolla ei ollut lähestyneen joulun lomasesongin vuoksi heti paikalle ilmaantunutta kokoelman ”vartijaa”.

Vesivahinko tuli tietoon tammikuun loppupuolella, jolloin Yliopistomuseon työntekijä kävi rutiinikäynnillä Maatalousmuseolla. Joulukuisten vesivahinkojen museorakennuksessa aikaansaama lähes trooppinen ilmasto oli kumuloinut tammikuun loppupuolelle mennessä massiivisen kosteus-/homeongelman jollaista monikaan suomalainen museoammattilainen ei ole aikaisemmin nähnyt.

Omaa suhtautumistani konservointityöhön ja elämään ylipäänsä kuvastaa sanonta ”yrittänyttä ei laiteta”. Vaikka sanonta merkitsee sanatarkasti, että yrittänyttä ei moitita, ymmärrän sen kuitenkin peräänantamattomuuden merkitystä korostavaksi: aina kannattaa yrittää (Lähde: Anneli Räikkälä: Panna ei ole pannassa. Kielikello 2/1992). Jos konservaattorina luovuttaa tai antaa periksi, kulttuuriperinnöltä katoaa tulevaisuus ja se menetetään. Omassa ammatissani olen tämän periksiantamattomuuden palkitsevuuden monet kerrat havainnut. Epätoivoisessa kunnossa olevasta esineestä rakentuu konservoimalla kohtuukuntoinen esine, jossa saavatkin näkyä menneisyys ja elämä; myös esineen omistajan mielestä. Näitä elämän jälkiä me museoammattilaiset kutsumme kulttuurihistoriallisiksi kerroksiksi.

Sain soiton Yliopistomuseon kokoelmapäälliköltä Jaana Tegelbergiltä tammikuun 2016 loppupuolella. Hän kertoi minulle vesivahingosta, ja sovimme tapaamisen Maatalousmuseolle. Esineistön kunto näytti erittäin huolestuttavalta. Kaikissa esillä olleissa esineissä oli havaittavissa aktiivista homekasvustoa. Kasvustojen eroavaisuuksista johtuen oli syytä epäillä useiden mikrobien käynnistäneen biohajottamisprosessin esineiden pinnalla. Käynnin yhteydessä päädyimme Yliopistomuseon edustajien kanssa ratkaisuun, jossa yrittäisimme pelastaa ”sen mikä vielä pelastettavissa oli”. Tästä tapaamisesta maatalousmuseolla käynnistyi kokoelmien pelastamisen suunnittelun prosessi. Itse pelastustyön suunnitteluvaihe mukaan lukien puhdistamisessa käytettävän hallirakennuksen suunnittelemisen kesti 2-3 kuukautta ja hallin rakennuslupa saatiin noin kolmen kuukauden kuluttua tästä. Projektin suunnitteluvaiheessa tehtiin museorakennuksessa myös ensitoimenpiteinä rakennuksen vetyperoksidikaasutus ja ilmanvaihdon tehostaminen. Näillä ensiaputoimenpiteillä onnistuttiin pysäyttämään homeen aktiivinen kasvu ja kuivattamaan esineiden pinnalla kasvanut home pölymuotoon. Kokoelman puhdistamisessa käytetyn hallin rakentamisessa kesti noin 3 viikkoa. Esineistön varsinainen puhdistaminen, luettelointi ja pakkaaminen välivarastointiin kesti hieman yli 4 kuukautta.

Yliopistomuseo Orastaa Wirilander 14032017_1

Konservaattori Heidi Wirilander perehdyttämässä Helsingin yliopistomuseon projektityöntekijöitä Maatalousmuseon esineistön pintapuhdistamiseen. Valokuva Katariina Pehkonen / Helsingin yliopistomuseo.

Konservaattorin työssä olen myös tottunut siihen, että absoluuttisia onnistumisia tai epäonnistumisia ei ole, koska tehtyjen konservointitoimenpiteiden vaikutuksia kulttuuriperintöön ja sitä hajottaviin biologisiin, fysikaalisiin ja kemiallisiin voimiin on mahdotonta ennakoida siirryttäessä konservointitapauksesta toiseen. Niin kauan kun asioita ei täysin tutkita onnistumisten tasoa ei tarkasti tiedetä. Kulttuuriperinnön konservointiprosessi on aina kontekstisidonnainen tapahtuma, jossa osia aikaisemmin tutkitusta tiedosta ja käytetyistä menetelmistä sovelletaan käytäntöön jonkin esineen tai esineryhmän kohdalla. Uusien käytäntöön sovellusten vaikutuksia ei oman kokemukseni ja tekemäni tutkimustyön perusteella voi ennakoida tarkasti. Tiedon tavoittaminen edellyttää aina tieteellistä tutkimusta.

Syvällinen teoreettinen ja kokemuksellinen osaaminen mahdollistavat onnistumisen. Viikin maatalousmuseon kaltaisessa pelastusprosessissa tarvittiin eri alojen asiantuntijoiden tiivistä yhteistyötä. Onnistuneeseen projektiin tarvittiin oman konservaattorin ja tutkijan työpanokseni lisäksi niin Yliopistomuseon ja yliopiston tila- ja kiinteistökeskuksen asiantuntijoita kuin vahinkosaneerausalan yrityksen Danotec Oy:n osaamista.

Yliopistomuseo Orastaa Wirilander 14032017_2

Esineiden hiilidioksidipuhdistamisen kokeilu alkamassa puhdistamishallissa. Valokuva Katariina Pehkonen / Helsingin yliopistomuseo.

Yksinomaan teoreettisen tiedon pohjalta rakentuvat ratkaisut eivät useinkaan sellaisenaan toimi ilman käytännön tarpeiden pohjalta tehtyjä muutoksia. Nämä käytännön pohjalta esiin nousseet muutostarpeet koskivat niin esineiden puhdistusprosessia kuin koko puhdistushallin teknisiä ja rakenteellisia ratkaisuja. Suunnittelin esineistön puhdistamisprosessin aikaisemman tutkimustiedon sekä teoreettisen ja kokemuspohjaisen osaamiseni pohjalta. Onneksi tämä projekti tarjosi riittävän pitkän ajallisen perspektiivin, että jo puhdistamisprosessin alkuvaiheista asti pystyin jatkokehittämään puhdistustyötä siten, että puhdistamistyön lopputulokset näyttivät onnistuneilta vielä n. kuukaudenkin jälkeen, kun esineitä oltiin luetteloimassa ja pakkaamassa välivarastointiin.

NCC korjausrakentamisen työntekijät puolestaan toimivat hienojen käytännön ratkaisujen luojina puhdistusprojektin aikana niin suurikokoisimpien esineiden siirroissa kuin puhdistushallin toimintakunnon ylläpidossa projektin loppuun asti. Ilman heidän toteuttamiaan käytännön ratkaisuja työskentely sääsuojarakenteisessa puhdistushallissa elokuusta joulukuulle olisi ollut hyvin vaikeaa.

Yliopistomuseo Orastaa Wirilander 14032017_3

Miia Pitkäranta Vahanen Oy:stä ottamassa pintamikrobinäytteitä puhdistamattomista esineistä. Valokuva Heidi Wirilander / Helsingin yliopistomuseo.

Onneksi tuhoutuminen ei lopulta kohdannut merkittävintä osaa Viikin maatalousmuseon kokoelmasta. Noin 1500 esinettä onnistuttiin puhdistamisen seurauksena säilyttämään. Viikin maatalousmuseon onnettomuus on malliesimerkki siitä, miten vaativat ja mahdottomilta tuntuvat ammatilliset haasteet voivat hyvissä olosuhteissa kehittää lopputuloksen, joka uudistaa niin toimialan käytäntöjä kuin aikaisempaa tutkimustietoa.

Yliopistomuseo Orastaa Wirilander 14032017_4

Projektityöntekijät seuraavat tarkkana, kun konservaattori Heidi Wirilander ohjeistaa kuinka lasinegatiivi puhdistetaan. Valokuva Jenni Luonuankoski / Helsingin yliopistomuseo.

Ei niin hyvää, ettei laiteta, ei huonoa, ettei kiitetä. Vielä emme tiedä tulevatko projektin aikana kokoelman pelastamiseksi tehdyt esineistön puhdistamistoimenpiteet myöhemmässä vaiheessa aiheuttamaan muitakin säilyttämiseen liittyviä haasteita kuin kosteisiin olosuhteisiin joutuessaan homeen kasvun uudelleen aktivoituminen. Aihetta ja kokoelman myöhempiä vaiheita tutkimalla näistä pitkäaikaisemmista vaikutuksista voidaan saada kuitenkin lisää arvokasta tietoa.

Blogitekstin kirjoittaja on konservointialan yrittäjä ja tohtorikoulutettava Heidi Wirilander. Hän tutkii kulttuuriperintökokoelmien pelastus- ja jälkihoitotyötä väitöstutkimuksessaan.

Talvilomatunnelmissa

Minkälaista maatalousmuseossa on talvilomaviikolla? Riippuu näkökulmasta. Jos menet näyttelyyn, talvilomaviikko näyttää elävältä ja hetkittäin jopa vilkkaalta. Erityisesti liikkeellä on lapsia vanhempineen tai isovanhempineen. Jokainen tutkii omia kiinnostuksen kohteitaan. Yksi etsii näyttelyyn piiloutuneita tonttuja, toinen tutkii traktorivanhusta, kolmas tunnelmoi keittiössä.

dav

Kotitonttu Koistinen sai talvilomalla fanipostia.

Jos sen sijaan kurkistat talvilomaviikolla museon toimistoon, on näky aivan toisenlainen. Työpisteitä on enemmän tyhjänä kuin miehitettynä, sillä talviloma se on museolaisellakin. Niinpä työ uuden näyttelyn ja Viikin kokoelman siirron ympärillä on ollut normaalia rauhallisempaa.

Talvilomaviikon kohokohta oli Helsingin yliopistomuseon väen vierailu maatalousmuseolla. Mukana oli Viikin kokoelman pelastamiseen osallistuneita työntekijöitä. Samalla Yliopistomuseolle luovutettiin Kulttuurikuokka, joka annettiin tunnustuksena niistä toimista, jotka museo on tehnyt Viikin maatalousmuseon kokoelman pelastamiseksi ja uudelleensijoittamiseksi.

dsc_5490

Homeinen juttu

Tammikuussa 2016 Helsingin yliopistomuseon projektisuunnittelija kävi tekemässä rutiininomaisen tarkistuskäynnin yleisöltä suljettuna olleen Maatalousmuseon tiloissa Viikissä. Hän havaitsi järkytyksekseen, että rakennus oli sisältä painajaismaisessa kunnossa: sekä museoesineiden päällä että seinillä kasvoi rehevä homekasvusto. Mitä ihmettä oli tapahtunut?

orastaa_tegelberg1

Hometta Maatalousmuseon katossa. Kuva Juha Kurki.

Viikin maatalousmuseo siirrettiin yliopiston maatalous-metsätieteelliseltä tiedekunnalta Yliopistomuseon hallintaan 2012 museota osa-aikaisesti hoitaneen henkilön jäätyä eläkkeelle, ja resurssipulan vuoksi Maatalousmuseo on ollut suljettuna siitä lähtien. Jussi Paatelan 1930-luvulla suunnittelemassa museorakennuksessa oli kattava valikoima esineistöä 1700−1900-luvuilta maatalouteen ja sen sivuelinkeinoihin liittyen. Kokoelman perustana on Gösta Grotenfeltin keräämä aineisto. Grotenfelt toimi Mustialan maanviljelys- ja meijeriopiston johtajana 1800-luvun lopulla ja Helsingin yliopiston maanviljelysopin professorina 1900-luvun alussa. Kyseessä on kansallisesti äärimmäisen arvokas kokoelma, jolla on myös kansainvälistä merkitystä.

Homeeseen palatakseni: seurasi hätääntynyttä asian selvittelyä yliopiston Tila- ja kiinteistökeskuksen kanssa. Kävi ilmi, että joulukuussa tiloissa oli ollut kaksikin vesivahinkoa puiden juurten rikottua maan alla kulkevan putken. Tieto ei jostain syystä ollut kulkenut Yliopistomuseoon saakka. Maatalousmuseon rakennuksessa on tuloilmalämmitys, joka kuljettaa lämmintä ilmaa ylipaineistetusti tuloilmasäleiköiden kautta museorakennukseen. Tammikuun alun kovat pakkaset jäädyttivät kosteuden ovenrakoihin niin, että rakennuksesta tuli täysin ilmatiivis. Kehittynyt kosteus pääsi tekemään tuhojaan todella tehokkaasti.

orastaa_tegelberg2

Umpeen jäätyneet ulko-ovet Maatalousmuseolla tammikuussa 2016. Kuva Juha Kurki.

Tapahtuneesta tehtiin vahinkoilmoitus vakuutusyhtiöön, ja Yliopistomuseolla alettiin kuumeisesti miettiä, miten tästä selvittäisiin. Erityisen haastavaksi tilanteen teki vielä se, että yliopistolla oli käynnissä yt-neuvottelut ja oli ehdoton rekrytointikielto. Irtisanomisia myöhemmin keväällä tulikin; Yliopistomuseon vakinaisesta henkilökunnasta sai lähteä kolmannes – kaikki määräaikaiset kokoelmatyöntekijät olivat joutuneet lopettamaan jo edellisen vuoden lopussa.

Konservaattori Heidi Wirilander kutsuttiin tutkimaan tilannetta. Yhteistyössä konservaattorin ja HY:n tila- ja kiinteistökeskuksen kanssa alettiin suunnitella toimia Maatalousmuseon kokoelman pelastamiseksi. Projektiin rekrytoitiin museossa aikaisemminkin määräaikaisissa työsuhteissa olleita museoammattilaisia henkilöstövuokrausfirman kautta.

orastaa_tegelberg3

Homeen peittämä eväslaukku, mäyrän nahkaa ja turkista. Kuva Susanna Hakkarainen.

Projektisuunnittelijan ohjauksessa tämä ns. pelastustiimi alkoi tehdä esineiden taustaselvitystyötä. Ihan aluksi kaikki arkistot ja kortistot siirrettiin museorakennuksesta vetyperoksidikäsittelyyn, josta ne kuljetettiin museon työskentelytiloihin, ja projektityöntekijät skannasivat ne hengityssuojaimin varustautuneina. Yliopistolla on Viikin alueen laboratorioissa käyttökokemusta vetyperoksidikaasutuksesta. Sellainen päätettiin tehdä myös museorakennuksen sisällä, koska esineistön puhdistamiseen ei heti ollut mahdollisuutta. Rakennuksen kaasutuksella ja väliaikaisen ilmanvaihdon rakentamisella saatiin homekasvu pysähtymään. Suojavarusteisiin pukeutuneet pelastustiimiläiset aloittivat alkuinventointikuvaukset museossa.

Työskentelytiloiksi alettiin suunnitella konservaattorin ehdotuksen pohjalta museorakennuksen viereen pystytettävää sääsuojatelttaa. Sitä varten Helsingin kaupungilta haettavaa toimenpidelupaa jouduttiin odottamaan useita kuukausia. Varsinaiseen puhdistusprojektiin päästiin käsiksi vasta elokuussa, eli 8 kuukautta vesivahingon tapahtumisen jälkeen. Sääsuojateltassa oli kolme osiota: alipaineistettu halli 1 esineiden mekaaniseen puhdistukseen, halli 2 kaasutuskäsittelyyn ja halli 3 valokuvaamiseen, inventointiin ja pakkaamiseen. Halli 1 oli alipaineistetun yhdyskäytävän kautta yhteydessä museorakennukseen, ja yhdyskäytävän yhteyteen rakennettiin erillinen koppi liuotinpuhdistusta varten. Lisäksi telttojen vieressä oli sosiaalitilana toimiva työmaakoppi.

orastaa_tegelberg4

Projektityöntekijät suojavarusteissaan museorakennuksessa esineiden siirtoa työskentelyhalleihin valmistelemassa. Kuva Helsingin yliopistomuseo / Jenni Luonuankoski.

Keväällä Suomen maatalousmuseo Sarka tarjoutui ottamaan kokoelmiinsa puhdistetun Maatalousmuseon kokoelman, mikä sopi tilakustannuksia vähentävälle yliopistolle mainiosti. Kokoelman siirtämisestä tehtiin syksyllä aiesopimus. Suurin osa Maatalousmuseon kokoelmasta odottaa Yliopistomuseon väistötiloissa uuden Loimaalle toteutettavan rakennuksen valmistumista. Joitakin esineitä kokoelmasta lahjoitettiin myös muille museoille, kuten esimerkiksi tervanpolttoon liittyvä aineisto, joka meni Suomen metsämuseo Lustoon Punkaharjulle.

orastaa_tegelberg5

Projektityöntekijä Sanna-Mari Niemi pakkaa inventoitua esinettä työskentelyteltassa. Kuva Helsingin yliopistomuseo / Jenni Luonuankoski.

Tavoitteeksi oli asetettu, että noin 1500 esinettä puhdistetaan, ja tuohon tavoitteeseen loppukesän ja syksyn kuluessa päästiinkin. Kokoelmassa oli paljon huonokuntoisia esineitä, kaksoiskappaleita, esineitä ilman kontekstitietoja ja esineitä, joiden materiaaleista hometta on vaikea puhdistaa, joten poistojakin tehtiin aika lailla. Tammikuussa 2017 teltta purettiin, projektikoordinaattori viimeisteli projektin ja rakennus tyhjeni kokonaan viimeisten poistojenkin lähdettyä tiloista. Urakka oli melko lailla valmis Ylipistomuseon osalta.

Tämä oli Yliopistomuseon kokoelmapäällikkö Jaana Tegelbergin kuvaus Maatalousmuseon homepuhdistusprojektin vaiheista. Projektissa mukana olleet jakavat lisää kokemuksiaan tulevissa blogipostauksissa – esimerkiksi siitä, millaista on tehdä museotyötä kissojen ja lintujen kanssa…

Ps. Tiesittekö, että sanonta olla takapajulla merkitsee alkujaan reessä perimmäisenä istuvaa, sillä hänen istuinpaikkansa alla oli takimmainen paju, joka kannatti reen kansilautoja. Yliopistomuseon pelastustiimi oppi syksyn aikana, että kielessämme on monia agraaritalouden piiristä olevia sanontoja ja käsitteitä, joiden alkuperäinen merkitys on ehkä jo unohtunut.

Tien avaajat

Jonkun on aina oltava ensimmäinen. Viikin maatalousmuseon kokoelman siirrossa Suomen maatalousmuseo Sarkaan tietä avasivat neljä traktoria ja höyrykoneen kattila. Tiukasti niiden vanavedessä saapuivat museon kirja- ja kuvakokoelmat. Kiitos Helsingin Yliopistomuseon ja Teollisuusmuutot Oy:n kaikki sujui hyvin.

kuva1eh-002

Paperiaineistot mahtuivat juuri ja juuri pakettiautoon.

Vanhat rouvat IH Deering (90-v) ja IH Farmall F-30 (80-v) pääsivät heti konehallin näyttelytiloihin, kun taas vireät eläkeläiset Fordson Major (67-v) ja Valmet 20 (57-v) siirtyivät huoltohalliin. Kirjat ja muu paperitavara kannettiin tutkijahuoneeseen läpikäyntiä ja alustavaa luettelointia varten. Onneksi Helsingin Yliopistomuseon ammattitaitoinen henkilökunta on tehnyt suur-urakan ja järjestänyt suurimman osan aineistoista valmiiksi.

kuva2-jh-002

IH Farmall F-30 saapuu uuteen kotiin.

Tästä Saran väen työ vasta alkaa. Aineistot käydään läpi, uuteen näyttelyyn soveltuva seulotaan esiin ja digitoidaan. Viikin maatalousmuseon esinekokoelma odottaa vielä Helsingin Yliopistomuseon varastossa sitä päivää, kun uusi näyttelyhalli voidaan ottaa käyttöön ja näyttelyn rakentaminen on siinä pisteessä, että esineet voidaan tuoda sinne.

 

Eteenpäin! sanoi

Kokoelmapäällikkö