Kokoelman pelastaminen konservaattorin näkökulmasta

Vahinkoihin liittyvissä suomalaisissa sanonnoissa on paljon kiteytynyttä viisautta. ”Vahinko ei tule kello kaulassa” tai ”Vahingon veräjällä ei ole vartijaa” kuvastavat hyvin myöskin Helsingin yliopiston Viikin maatalousmuseossa joulukuussa 2015 tapahtuneita vesivahinkoja. Tässäkään tapauksessa vesivahingon aiheuttanut vanha viemäriputkisto ei tukkeutumisestaan ilmoitellut siten, että ennakoiviin toimenpiteisiin olisi voitu ryhtyä. Museorakennuksen lämmitysjärjestelmän vaarallisuutta vesivahinkotilanteessa ei ennen näitä vesivahinkoja ollut tarvetta pohtia. Vahingolla ei ollut lähestyneen joulun lomasesongin vuoksi heti paikalle ilmaantunutta kokoelman ”vartijaa”.

Vesivahinko tuli tietoon tammikuun loppupuolella, jolloin Yliopistomuseon työntekijä kävi rutiinikäynnillä Maatalousmuseolla. Joulukuisten vesivahinkojen museorakennuksessa aikaansaama lähes trooppinen ilmasto oli kumuloinut tammikuun loppupuolelle mennessä massiivisen kosteus-/homeongelman jollaista monikaan suomalainen museoammattilainen ei ole aikaisemmin nähnyt.

Omaa suhtautumistani konservointityöhön ja elämään ylipäänsä kuvastaa sanonta ”yrittänyttä ei laiteta”. Vaikka sanonta merkitsee sanatarkasti, että yrittänyttä ei moitita, ymmärrän sen kuitenkin peräänantamattomuuden merkitystä korostavaksi: aina kannattaa yrittää (Lähde: Anneli Räikkälä: Panna ei ole pannassa. Kielikello 2/1992). Jos konservaattorina luovuttaa tai antaa periksi, kulttuuriperinnöltä katoaa tulevaisuus ja se menetetään. Omassa ammatissani olen tämän periksiantamattomuuden palkitsevuuden monet kerrat havainnut. Epätoivoisessa kunnossa olevasta esineestä rakentuu konservoimalla kohtuukuntoinen esine, jossa saavatkin näkyä menneisyys ja elämä; myös esineen omistajan mielestä. Näitä elämän jälkiä me museoammattilaiset kutsumme kulttuurihistoriallisiksi kerroksiksi.

Sain soiton Yliopistomuseon kokoelmapäälliköltä Jaana Tegelbergiltä tammikuun 2016 loppupuolella. Hän kertoi minulle vesivahingosta, ja sovimme tapaamisen Maatalousmuseolle. Esineistön kunto näytti erittäin huolestuttavalta. Kaikissa esillä olleissa esineissä oli havaittavissa aktiivista homekasvustoa. Kasvustojen eroavaisuuksista johtuen oli syytä epäillä useiden mikrobien käynnistäneen biohajottamisprosessin esineiden pinnalla. Käynnin yhteydessä päädyimme Yliopistomuseon edustajien kanssa ratkaisuun, jossa yrittäisimme pelastaa ”sen mikä vielä pelastettavissa oli”. Tästä tapaamisesta maatalousmuseolla käynnistyi kokoelmien pelastamisen suunnittelun prosessi. Itse pelastustyön suunnitteluvaihe mukaan lukien puhdistamisessa käytettävän hallirakennuksen suunnittelemisen kesti 2-3 kuukautta ja hallin rakennuslupa saatiin noin kolmen kuukauden kuluttua tästä. Projektin suunnitteluvaiheessa tehtiin museorakennuksessa myös ensitoimenpiteinä rakennuksen vetyperoksidikaasutus ja ilmanvaihdon tehostaminen. Näillä ensiaputoimenpiteillä onnistuttiin pysäyttämään homeen aktiivinen kasvu ja kuivattamaan esineiden pinnalla kasvanut home pölymuotoon. Kokoelman puhdistamisessa käytetyn hallin rakentamisessa kesti noin 3 viikkoa. Esineistön varsinainen puhdistaminen, luettelointi ja pakkaaminen välivarastointiin kesti hieman yli 4 kuukautta.

Yliopistomuseo Orastaa Wirilander 14032017_1

Konservaattori Heidi Wirilander perehdyttämässä Helsingin yliopistomuseon projektityöntekijöitä Maatalousmuseon esineistön pintapuhdistamiseen. Valokuva Katariina Pehkonen / Helsingin yliopistomuseo.

Konservaattorin työssä olen myös tottunut siihen, että absoluuttisia onnistumisia tai epäonnistumisia ei ole, koska tehtyjen konservointitoimenpiteiden vaikutuksia kulttuuriperintöön ja sitä hajottaviin biologisiin, fysikaalisiin ja kemiallisiin voimiin on mahdotonta ennakoida siirryttäessä konservointitapauksesta toiseen. Niin kauan kun asioita ei täysin tutkita onnistumisten tasoa ei tarkasti tiedetä. Kulttuuriperinnön konservointiprosessi on aina kontekstisidonnainen tapahtuma, jossa osia aikaisemmin tutkitusta tiedosta ja käytetyistä menetelmistä sovelletaan käytäntöön jonkin esineen tai esineryhmän kohdalla. Uusien käytäntöön sovellusten vaikutuksia ei oman kokemukseni ja tekemäni tutkimustyön perusteella voi ennakoida tarkasti. Tiedon tavoittaminen edellyttää aina tieteellistä tutkimusta.

Syvällinen teoreettinen ja kokemuksellinen osaaminen mahdollistavat onnistumisen. Viikin maatalousmuseon kaltaisessa pelastusprosessissa tarvittiin eri alojen asiantuntijoiden tiivistä yhteistyötä. Onnistuneeseen projektiin tarvittiin oman konservaattorin ja tutkijan työpanokseni lisäksi niin Yliopistomuseon ja yliopiston tila- ja kiinteistökeskuksen asiantuntijoita kuin vahinkosaneerausalan yrityksen Danotec Oy:n osaamista.

Yliopistomuseo Orastaa Wirilander 14032017_2

Esineiden hiilidioksidipuhdistamisen kokeilu alkamassa puhdistamishallissa. Valokuva Katariina Pehkonen / Helsingin yliopistomuseo.

Yksinomaan teoreettisen tiedon pohjalta rakentuvat ratkaisut eivät useinkaan sellaisenaan toimi ilman käytännön tarpeiden pohjalta tehtyjä muutoksia. Nämä käytännön pohjalta esiin nousseet muutostarpeet koskivat niin esineiden puhdistusprosessia kuin koko puhdistushallin teknisiä ja rakenteellisia ratkaisuja. Suunnittelin esineistön puhdistamisprosessin aikaisemman tutkimustiedon sekä teoreettisen ja kokemuspohjaisen osaamiseni pohjalta. Onneksi tämä projekti tarjosi riittävän pitkän ajallisen perspektiivin, että jo puhdistamisprosessin alkuvaiheista asti pystyin jatkokehittämään puhdistustyötä siten, että puhdistamistyön lopputulokset näyttivät onnistuneilta vielä n. kuukaudenkin jälkeen, kun esineitä oltiin luetteloimassa ja pakkaamassa välivarastointiin.

NCC korjausrakentamisen työntekijät puolestaan toimivat hienojen käytännön ratkaisujen luojina puhdistusprojektin aikana niin suurikokoisimpien esineiden siirroissa kuin puhdistushallin toimintakunnon ylläpidossa projektin loppuun asti. Ilman heidän toteuttamiaan käytännön ratkaisuja työskentely sääsuojarakenteisessa puhdistushallissa elokuusta joulukuulle olisi ollut hyvin vaikeaa.

Yliopistomuseo Orastaa Wirilander 14032017_3

Miia Pitkäranta Vahanen Oy:stä ottamassa pintamikrobinäytteitä puhdistamattomista esineistä. Valokuva Heidi Wirilander / Helsingin yliopistomuseo.

Onneksi tuhoutuminen ei lopulta kohdannut merkittävintä osaa Viikin maatalousmuseon kokoelmasta. Noin 1500 esinettä onnistuttiin puhdistamisen seurauksena säilyttämään. Viikin maatalousmuseon onnettomuus on malliesimerkki siitä, miten vaativat ja mahdottomilta tuntuvat ammatilliset haasteet voivat hyvissä olosuhteissa kehittää lopputuloksen, joka uudistaa niin toimialan käytäntöjä kuin aikaisempaa tutkimustietoa.

Yliopistomuseo Orastaa Wirilander 14032017_4

Projektityöntekijät seuraavat tarkkana, kun konservaattori Heidi Wirilander ohjeistaa kuinka lasinegatiivi puhdistetaan. Valokuva Jenni Luonuankoski / Helsingin yliopistomuseo.

Ei niin hyvää, ettei laiteta, ei huonoa, ettei kiitetä. Vielä emme tiedä tulevatko projektin aikana kokoelman pelastamiseksi tehdyt esineistön puhdistamistoimenpiteet myöhemmässä vaiheessa aiheuttamaan muitakin säilyttämiseen liittyviä haasteita kuin kosteisiin olosuhteisiin joutuessaan homeen kasvun uudelleen aktivoituminen. Aihetta ja kokoelman myöhempiä vaiheita tutkimalla näistä pitkäaikaisemmista vaikutuksista voidaan saada kuitenkin lisää arvokasta tietoa.

Blogitekstin kirjoittaja on konservointialan yrittäjä ja tohtorikoulutettava Heidi Wirilander. Hän tutkii kulttuuriperintökokoelmien pelastus- ja jälkihoitotyötä väitöstutkimuksessaan.

Advertisements

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s